Tuossa helmikuussa 1946 päättyneessä oikeudenkäynnissä presidentti Risto Ryti ja joukko muita sodanajan poliittisia johtajia tuomittiin vankeuteen. Rytin ohella tuomituista tunnetuin oli jatkosodan aikana valtiovarainministerinä toiminut Väinö Tanner.

Aiempiin vuosikymmeniin verrattuna oikeudenkäynnistä kuluneisiin pyöreisiin vuosiin ei julkisuudessa kiinnitetty nyt erityisesti huomiota. Menneiden vuosien historiantutkijoiden kiivaita debatteja lehtien palstoilla ei nähty.

Johtuneeko tämä siitä, että näihin vaikeisiin tapahtumiin on välimatkaa? Menneisyyden sijaan huomiomme on nyt siinä, kuinka monimutkainen maailmantilanne nyt on. Ainut aiheesta julkaistu tasavuositeos näyttää olevan juuri ilmestynyt filosofian tohtori Lasse Lehtisen teos Sotien syyllisyys.

ERÄITÄ UUSIA täydennyksiä lukuun ottamatta teos sisältää pääosin niitä argumentteja, mitä Lehtinen toi esille jo vuonna 2005 Hannu Rautkallion kanssa julkaisemassaan teoksessa Kansakunnan sijaiskärsijät.

Uudenkin kirjan pääargumentit, että kyseessä oli näytösoikeudenkäynti, jota leimasi neuvostodiktatuurin ja kotimaisen äärivasemmiston vallanhalu on helppo ymmärtää.

Oikeudenkäynnissä jatkosotaan ilman todellista väistämismahdollisuutta joutuneen maan entistä johtoa nöyryytettiin ja he joutuivat kansakunnan sijaiskärsijöiksi. Näin suomalaisten enemmistö ajatteli aikanaan. Monet historiantutkijat myös jakavat nämä käsitykset.

Vaikeampi näkemyksiä erottava historiapoliittinen kysymys on, olisiko epäoikeudenmukaisena koettu oikeudenkäynti voitu kokonaan välttää tai antaa syytetyille marginaaliset tuomiot. Näihin kysymyksiin en uusimmastakaan Lehtisen kirjasta löydä vastaansanomattomia argumentteja.

Lehtisen päävastuullisena näkemän oikeusministeri Urho Kekkosen rooli prosessissa oli keskeinen, mutta oliko tällä valvontakomission painostuksessa muuta vaihtoehtoa kuin viedä asiaa eteenpäin. Tämän voi todeta vähättelemättä sitä, että Kekkonen oli häikäilemätön poliitikko, joka ei kaihtanut keinoja vastustajiensa raivaamiseksi tieltään.

ENTÄ rangaistukset?

Itse päädyin viime keväänä julkaistussa tutkimuksessani siihen, että komission brittien asettuminen venäläisten tueksi vaatimaan kovempaa linjaa oli se ratkaiseva teko, jonka jälkeen suomalaiset eivät nähneet muuta vaihtoehtoa kuin taipua.

Olimme totaalisen yksin ja eristettyinä. Tukea ja ymmärrystä ei tullut mistään ilmansuunnasta.

Kirjallisuuden lajina Lehtisen teos on historiapoliittinen pamfletti, joka pyrkii vaikuttamaan suoran ja kriittisen tyylinsä kautta. Sellaiselle on paikkansa, jos pitää genren mielessä. Koska teoksessa ei ole käytetty viitteitä, lukija ei tiedä, mistä lähteestä tiedot ovat milloinkin peräisin. Lopussa on toki pitkä lähde- ja kirjallisuusluettelo.

Pidän hyvänä, että sotasyyllisoikeudenkäynnistä kirjoitetaan uusia kirjoja, vaikka niiden kaikista argumenteista ei olisi samaa mieltä. Jopa menneiden vuosien kiivaitakin historiadebatteja kaipaa.

Ne kiinnittivät suuren yleisön huomiota menneisyyden tapahtumiin, jotka olisivat ehkä muuten jääneet vähälle huomiolle.

PARHAANSA isänmaan eteen vaikeina aikoina yrittäneiden sodan ajan johtajien tuomitseminen pakotettunakin oli oikeusmurha.

Tapahtunut on kuitenkin syytä nähdä sitä jättiläismäistä epäoikeudenmukaisuutta vastaan, jonka kohteeksi koko ”vapautettu” Itä-Eurooppa joutui sodan jälkeen jäätyään vuosikymmeniksi Neuvostoliiton miehittämäksi.

Siinä nähtiin näytösoikeudenkäyntejä toisensa jälkeen, eivätkä kaikki tuomitut olleet natseja. Erityisen julma oli Stalinin vallan alle jääneen Puolan kohtalo. Puolan, jonka vapauden takia länsimaat olivat alun perin julistaneet sodan Saksalle.

Suuressa kuvassa Suomelle kävi hyvin: vapaus ja demokratia säilyivät. Suomen luovimisesta läpi maailmansodan kaaoksen on kiittäminen veteraanien ohella sodan ajan valtiojohtoa.

Näitä samoja miehiä, jotka Säätytalolla tuomittiin näytösoikeudenkäynnissä keksityistä rikoksista.